Kuluneen viikon aikana usea media on toistanut työ- ja elinkeinoministeriön entisen kansliapäällikön Erkki Virtasen madonluvut Sanna Marinin ja edeltäneen pääministerin Antti Rinteen hallitusten varsin lukuisalle avustajalaumalle. Jotain tässä nyt yritetään. Siispä tarkastekemme.

”Ne ovat itse luoneet omat virkansa”

Suomessa on ollut julkista hallintoa jo kuninkaallisen Ruotsin, keisarillis-suuriruhtinaallisen autonomisen Suomen, ja itsenäisen Suomen aikana. Koskaan ei hallinnossa ja julkisissa palveluissa itseään elättävä väki ole ollut kuitenkaan niin lukuisa, kuin nyt.  1980-luvun alku oli eräänlainen käännekohta. Silloin julkisen sektorimme yhteenlaskettu työntekijöiden ja virkasuhteisten määrä ylitti ensimmäistä kertaa historiassa maagisen 300 000:n rajan.

80-luvulla poliiseja oli suhteellisesti enemmän kuin nyt,  kaikissa kouluissa oli opettajat eikä pienten syrjäkoulujen lakkauttamis-kiihko ollut vielä alkanut. Hallinnon ja palveluiden asialliset työt tulivat tehtyä, ja meitä suomalaisia oli miltei sama määrä kuin tänään. Vuosikymmenen aikana julkisella sektorilla työllisten määrä nousi hämmästyttävään 760 000:een, mutta palvelujen tarjonnassa ei tekevien käsien määrä näkynyt.

Etsiessämme paradoksin ratkaisu, meidän on katsahdettava 1960-luvun loppuun: Silloin yleis-länsimainen opiskelijavallankumous saavutti Suomen. Kun valmistuminen yliopistolliseen oppiarvoon ei enää taannutkaan automaattisesti pääsyä ylempään keskiluokkaan, osaa sivistyneistöstä koski proletarisoituminen.  Se tarkoittaa, että korkeastikoulutetutkin olivat samalla viivalla sinikaulus-duunareiden kanssa. Luonnollinen seuraus muuttuneesta luokka-asemasta oli katseen kääntyminen kohti vasemmistoa.

Nyt olikin käynyt niin, että läntisen Euroopan ja Amerikan yliopistoscenessä dominoivat uusvasemmistolaiset, joille perinteiset vasemmistopuolueet olivat vain porvarillisia puolueita kaltaistensa joukossa. Suomenkin uusvasemmisto-heränneet seurasivat esikuviensa polkuja, ja löysivät anarkismin, trotskilaisuuden, maolaisuuden, situationismin, esi-feminismin ja paljon kaikenlaista haihatteluakin. Suomen poliittisessa vasemmistossa kauhu oli yhtä korkealla, kuin porvareillakin.

Nyt epäpyhä allianssi näytti kykynsä: Sovittiin, että vasemmisto saa laajentaa virkakiintiöitään niin paljon kuin on tarpeen, että tämä vaarallinen radikalismi saadaa integroitua ja kykenevimmät henkilöt ostettua.

Porvareilla oli vallankumouksen pelko perseen alla (-nyt saan opetusministeriltä moitteita, kun käytin rumaa sanaa?), ja puoluevasemmistolla pelko, että uusradikalismi mullistaa kentän, ja itsekin on pakko olla tosissaan. Niinpä virkaskoneistoon ja hallinto-apparaattiin oli rajat auki. Ei laskettu, kuinka monta otetaan, vaan katsottiin ettei kukaan potentiaalisesti vaarallinen jää itsenäisenä toimijana rikkomaan konsensusta.

Avaimet puolueen virkaläänitykselle antoivat pönäköille piirisihteereille vallan yli vasemmisto-opiskelijoiden. Jos oli väärällä linjalla, vain yksityinen sektori jäi jäljelle, -julkiselle tai apurahaputkeen ei ollut asiaa.  Kokonaiset ikäluokat lähentyivät puolueita ja hylkäsivät radikalismin. Vasemmisto-apparaatti siis pelasti itsensä sopimalla porvareiden kanssa, ja maksattamalla operaationsa kansalla. Hallinto, kulttuuri, Yle ja media läänitettiin, ja porvarit hyväsyivät tämän sisäisen puna-vallankumouksen.

Toki porvaritkin hyötyivät lehmäkaupoista: Kun heidän nuori väkensä kelpasi töihin myös yksityiselle sektorille, paitsi Kimmo Sasi, he ottivat oman siivunsa selvänä rahana ja rahanarvoisina etuina pankeille ja tietyille firmoille. Julkishallinnon konsultointi tuli vasta myöhemmin, ja olikin porvarispojille todellinen rahasampo.

Että 2000-luvun Vasemmisto on jopa kiusallisen huomiotaherättävässä määrin kulttuuripellejen ja virkastalinistien puolue, johon palkkatyötä tekevien on vaikea samaistua, -sille ilmiölle laskettiin perusta siis jo 1970-80-luvuilla.

1990-luvun alussa, Mauno Koiviston, Rolf Kullbergin, ja Iiro Viinasen etc. aikaansaadessa yli odotusten onnistuneen keinotekoisen laman, Suomen valtion tuloissa oli drastinen notkahdus. ”Juustohöylä” oli sanonta, jonka varjossa vältettiin julkistalouden saneeraaminen #vapaamatkustajista ja höylättiin tasaisesti kaikkialta, -tai niin uskoteltiin.

1991 laman ja #pankkikriisin hoidossa uhrattiin asuntosäästäjät, kotitalouksien varallisuus, pienet ja keskisuuret yrittäjät, ja romahdutettiin pysyvästi kotimainen kulutuskysyntä. Mitä pelastettiin: Pankit ja tarpeeseen nähden nelinkertainen julkinen hallinto.

Epäpyhä allianssi oli iskenyt jälleen. Edellisellä kierroksella oli pelastettu vasemmistopuolueet, tällä kertaa pankit ja virkarälssi. Silloisessa julkisessa keskustelussa näyttäytyi eräs politikoiva virkamies, joka avautumisillaan johdatteli keskustelua virkamiesjuntan kannalta sopiville urille. Tämä mediataistelija oli Erkki Virtanen.

”Haluttiin vain kavereille mukavia töitä”

Tänään, helmikuussa 2020, virkarälssi on jälleen vaarassa: Vasemmistohallitus on keikuttanut venettä, ja neljäkymmentä vuotta kaikelta kritiikiltä turvattuna toiminut  verokertymästä elänyt joutilas yhteiskuntaluokka on paljastumassa?

Eihän näiden kansliapäällikköjen ja heidän joukkojensa virkatyöllistymiset ole yhtään sen ihmeellisempiä, kuin että joku huulipunaministeri on poiminut avustajakaartiinsa tavanomaisen baariseurueensa.

”Osaamattomat ovat kansan kukkarolla! Pata johon pienenä putosin, on vaarassa!”

Toki on totta, että tämä leegio karkinsyöntitalkoisiin kokoontunutta hipsteriväkeä on paikassa, jossa heidän ei kuuluisi olla, jossa he eivät anna mitään merkittävää palvelusta yhteiskunnalle, mutta tämä sama havainto koskee myös Virtasen viiteryhmää.

”Kun sormi osoittaa kuuta, katso kenen sormi, -ja miksi?”, sanoi vanha viisas itämailta jo tuhansia vuosia sitten. di-gold

Luettavaa:

IS:n juttu toistaa Kauppalehteä. Saman pumaskan kertominen näinkin monta kertaa, on kampanjointia, vai oliko #maalittaminen se sana?