1970-luvun alussa he poseerasivat voitonvarmoina marxilais-fundamentalistisen ääripuolueen banderollin edessä. He olivat kalibroineet mielipiteensä -ja ajatuksensakin- oikeaoppisen kommunismin mukaisesti, ja kun valta vaihtuu, he ovat johdossa! Toki vain komissaareina ja satraappeina, mutta kuitenkin. Miten tämän jengin kävi?

1960-luvun koko läntistä (=sivistynyttä) maailmaa koskettanut vasemmistolaistumis-buumi oli #ikäluokka-asenne, ja se ulottui myös Suomeen. En nyt syvenny siihen, miten median, viihteen ja muun tiedonvälityksen kautta tämä buumi manipulointiin, -liian pitkä juttu mutta ehkä ensi kerralla? Joka tapauksessa kokonaiseen sukupolveen oli istutettu moraalinen närkästys kaikkea epäoikeudenmukaisuutta kohtaan. Puhuttiin #rauhasta ja #kehitysavusta, ja vastustettiin #imperialismia. Joku ehkä muistaa?

Vasemmisto-herätys muutti maailmaa

Vasemmistolaisen herätyksen -ja ”vapaan maailman” moraalisen gloorian sortumisen- kautta kaikenlaiset ääriliikkeet saivat potkua. Ensin niitä ilmaantui spontaanisti: Jo unohdettuja löydettiin uudelleen (anarkismi, etc.) ja aivan uusia keksittiin (situationismi, feminismi, etc.), mutta pian vastaheränneiden radikaali-untuvikkojen liiveihin uivat vallan kätyrit ja hämärämiehet. -Eivät sen vallan, mikä oli läntisessä moniarvoisesti johdetussa maailmassa, vaan paikalle ilmaantui kilpaileva firma: Yksiarvoisen komentoyhteiskunnan marxilainen fundamentalismi.

Fundikset jäivät Yhdysvalloissa ja Euroopassa kuriositeeteiksi, mutta Suomi oli toista maata. Suomessa ”pikkuporvarillinen äärivasemmisto” raivattiin, raivottiin ja kynsittiin pois lähes samalla fanaattisuudella, jolla shiat vihaa sunneja ja toisinpäin. Sosialistinen opiskelijaliitto (SOL) -kuvassa- oli mahdottoman tilanteen edessä etsiessään yhteistyökumppaneita läntisten maiden opiskelijaradikaaleista. -Ei niin, etteivät nämä olisi halunneet olla kirjeenvaihdossa suomalaisten kanssa, vaan kun lännessä oltiin ”vääräoppisia”. -Kuten shiat sunneille. Tulevassa tilanteessa –sosialistisessa Suomessa– yhteydenpito kerettiläisiin olisi ollut fataalinen mainehaitta ja menneisyyden tahra eteenpäin pyrkivälle miehelle!

”60-luvun kulttuuriradikaalien ehtoollisviini vaihtui porvarispoikien tarjoamaan marxismi-leninismin öylättiin”

Kas, kun todellinen isäntä, jota kumarrettiin ja jolta toivottiin ”veljellistä apua”, oli suvaitsematon pilkunviilaaja ideologisissa asioissa. -Joten tämä oli urankehityksen elämän ja kuoleman kysymys: Nuoret suomalaiset ”60-lukulaiset” radikaalit olivat hyljänneet (läntis-alkuperäisen) herätyksensä, ja kalibroineet ajatuksensa oikeaoppiseen marxismiin, koska he tähtäsivät virkaan. So it goes!

Virkoja ja asemia heille lupasi pian odotettavissa olevan sosialismin maailmanlaajuinen riemuvoitto, joka ulottuisi pieneen Suomeenkin, -tehden tänne neuvostotasavallan. Niinpä omat mielipiteet oli hyvä  jo valmiiksi asemoida SKP:n ja NKP:n numeroitujen puoluekokousten päätösten mukaisiksi. -No, Urho Kekkonen torjui joustavalla politiikallaan sekä Beljakovin että Stepanovin yritykset saada Suomessa aikaan vallankumous taistolaisten ja lakkojen avulla. Molemmat neukkusuurlähettiläät saivat Urkilta kalossinkuvan takapuoleensa.

Sosialismin voitto jäi sitten näkemättä, ja maailmanvallankumousta siirrettiin ilman päivämäärää. Otsikkokuvan pikkutakki-farkkumiehet piti kuitenkin jollain tapaa palkita: -Ei huolta: Kapitalistinen Suomi tarjosi hyviä virkoja: Sinne akateeminen punakaarti piilotettiin!

Suomen julkiselta sektorilta palkkansa nostavien määrä ylitti vuonna 1983 ensimmäistä kertaa historiallisen 300 000:n henkilön rajapyykin, mutta meno kävi hurjemmaksi: Vuonna 1991, Mauno Koiviston, Iiro Viinasen ja Rolf Kullbergin #keinotekoisen laman alla, 765 000 suomalaista oli jättänyt verokirjansa julkisen sektorin toimijalle. -Tokikaan he eivät oikeasti veroja maksaneet, sillä heidän palkkansa oli nypätty verokertymästä.

Virkakunta tuplattiin, ”radikaalit” ostettiin/suitsittiin

1980-luvulla julkiset palvelut oli jo suurin piirtein rakennettu valmiiksi. -Itseasiassa poliiseja, kirjastotätejä, sairaanhoitajia, postinkantajia, etc. saattoi jopa olla enemmänkin kuin nyt? 90-luvulle tultaessa eivät siis palvelut, eikä myös suomalaisten lukumäärä ollut kaksinkertaistunut. -Mutta virkakunta oli sen tehnyt.

Paradoksi avautuu tarkastelemalla julkista hallintoa. Tuolloin alkoi kuulua yrittäjien, reaalitalouden toimijoiden ja markastaan tarkkojen veronmaksajien suunnasta mutinaa #hallintohimmeleistä. Virkapöhö oli toinen sana, ja olen kuullut ja usein sanonut itsekin, että ”valtiolla/kunnalla on konttorin puolella enemmän väkeä kuin (palvelujen) tuotannossa”.

Puolalainen -avoimesti kommunistisessa yhteiskunnassa elänyt- runoilija Adam Wazyk runoili:

”500 enkeliä, nuppineulan päässä,
puhaltaa jähmettyneiden sanojen tumpettia,
sädekehissään bysanttilaista kultaa.
Kaavakkeiden Niagara, jokaista sokerijuurikasta kohti,
kaksi virkamiestä.”

Suomessa toteutettiin kommunistisen vallankumouksen -tai toivotun neuvostomiehityksen- jäätyä tapahtumatta ”Suunnitelma-B”: Nuorista, valtiososialismille sielunsa myyneistä radikaaleista tehtiin kapitalistisen Suomen virkamiehiä.

Kommunismia he eivät päässeet rakentamaan, mutta jäihän mahdollisuus kiusata ”kapitalismia”: Moni yrittäjä on saanut tuntea nahoissaan antikapitalistiksi identifioituneen virkamiessosialistin hirmuisen luokkavihan. Maailmanparantajien punakaarti hyökkäsi myös autoilun ja kaupunkiliikenteen kimppuun. Suomen pääkaupungin liikennesuunnitteluvirastoa johti kuullemma pitkään ajokortiton taistolaiskommunisti. -Voitteko kuvitella! (Stadilaisten ei tarvitse.)

Tuplattu virkakunta upottaa julkistalouden

Maailmanlaajuisen kokemuksen mukaan kansantalous kestää enintään 10%:n työvoimasta olevan verorahoitteisilla sektoreilla. Reaalitalous kun kustantaa kaiken veroilla ja maksuilla, eikä sen kilpailukykyä pidä tuhota virkakiintiö-sosialisteilla. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa valtion pitäisi pystyä joustamaan.

-Mutta milläs joustat kun hallintoapparaatti syö sen, mitä palveluja huonontamalla tai hyvinvointia leikkaamalla on voitu säästää? Suomen julkistalous on tavallaan näiden 60- ja 70-lukulaisten panttivanki. Pahemmin tämä panttivankeus sattuu Vasemmistoliittoon, jonka kannattajakunnasta liian suuri osa jossain virassa, jonka historia liittyy edellä kerrottuun. Toivotan Vasemmistolle rohkeutta ja onnea! (Teitä tarvitaan vielä, joten yrittäkää ylittää tämä.)

”Kauhea joskin on puhdistustyömme!”

That’s the Question! Tarja Halosen presidenttikauteen asti jatkunut virkakunnan soluttaminen t. myyrääminen sopii huonosti turvallisuuspoliittisestikin länsi-integroituvan Suomen kuvaan. Jos vaikka lähettäisimme NATO:on yhteysupseeriksi putinistisen kaksoiskansalaisen, tai YYA-kepulaisen? ”Mitä muut meistä ajattelisivat?!” (Esimerkki kuvitteellinen, -ainakin toivon niin.)

Virka-apparaatin täydellinen lustraatio on välttämätöntä nykyisessä globaalissa -vai pitääk sanoa geopoliittisessa tilanteessa. 300 000 virkataistolaista on huonosti sovitettavissa läntiseen arvoyhteisöön, jonka ovella Suomi tänään kolkuttelee. Ainoa vaihtoehto on tilanne, jota Britannian pääministeri Sir Winston Churchill kuvaili brittiparlamentille  1940-luvulla: ”Suomi on vuorollaan saanut kutsun Siniparran linnaan, katsellen edeltäjiensä jäännöksiä.

Se tästä vielä puuttuu, että jonkin Suomen yhteiskunnallista vakautta horjuttava #hybridioperaatio löytäisi megalomaanisesta puolueiden kiintiöillä lihotetusta virkakunnasta kiintopisteen vipuvarrelleen valtiomme horjuttamiseksi. Bai tö vei, parlamentaarinen oppositiomme näyttää jättäneen tämän teeman kokonaan kesannolle?!

Elävässä elämässä ei mikään mistä joku voi hyötyä, jää unholaan: Jos oppositio ei ymmärrä osoittaa sormella hallituskoalition ilmeistä osaamattomuutta tai heikkoutta, joku muu osoittaa kyllä. -Ja osoittaa myös oppositiota -syyttäen valeoppositioksi. di-gold